Nukkumatti hukassa

Olen jo muutamana aamuna herännyt siinä 4.30 - 5.30 aikaan väsyneenä mutta saamatta enää unta. Jos hyvin on käynyt niin olen saattanut nukahtaa myöhemmin uudestaan pitkällisen pyörimisen jälkeen mutta on toi vähän liian tuskallisen aikainen aika herätä.

Eilen kävin kaupassa ostamassa välipalatarpeita ja olin kaukaaviisas niin että otin nukkumaan mennessä yöpöydälle mukaan yhden mustikkakeittopikarin ja soijakaakaopikarin ja kun tänä aamuna taas siinä 05 aikaan heräsin niin ryystelin soijakaakaon menemään ja uni tulikin melkein heti uudelleen ja heräsinkin vasta 09 aikaan uudestaan. Eli päättelen tästä että herään huonoon oloon noin aikaisin vaikka illalla olenkin syönyt ihan kunnon iltapalan, eilenkin kinkkupiirakkaa ja salaattia.

Kaupasta ostin siis noita mustikkakeitto- ja soijakaakaotörppöjä, kuivattuja hedelmiä pahimpaan makeanhimoon, kuivattuja omenalastuja sitruunalla maustettuna ja Elovenan välipalajuomaa. Näillä nyt koitetaan pitää paha olo loitolla. Sen lisäksi kotoa löytyy pähkinöitä, kirsikkatomaatteja ja Elovenan pussipuuroja.

Haluan vielä lisätä tuohon aiemman tekstin kommenttiosiossa käytyyn keskusteluun että edelleen haluan korostaa sitä että en osaa selittää sitä miksi niin kovasti mietin, pohdin ja jännitän sitä nt-ultraa, en vain osaa. Enkä varsinaisesti ole kauhuissani siitä että "ai kauhea jos meille tuleekin kehitysvammainen lapsi!" ja toivon että nämä pohdintani ei ole loukannut ketään. Se otetaan vastaan mitä Luoja meille suo ja sitä pientä ihmisen alkua me tullaan rakastamaan niinkuin ei ketään koskaan aiemmin, hän on meistä kahdesta lähtöisin ja kaikkein tärkein juuri sellaisena kuin on.

Eikä nämä ajatukseni ei ole mitenkään tahdonalaisia enkä tosiaankaan mieti koko hereilläoloaikaani sitä tulevaa ultraa ja mitä jos... Tänne blogiin on vaan helppo kirjata sellaisia ajatuksia jotka vaan käykin välillä mielessä ja ehkä vähän jäsentää sillä tavalla omaa ajatusmaailmaansa. Olen aina ollut tällainen murehtija ja etukäteen asioita ehkä liikaakin pohtiva mutta onneksi mieheni on taas aivan toinen ääripää. Hän on ikuinen Olli Optimisti, häntä ei mikään suru tai murhe saa lannistumaan eikä hän ikinä mieti tai pohdi mitään asioita etukäteen, mikä on mielestäni ihailtavaa mutta totuuden nimissä usein myös raivostuttavaa. Hänelle jokainen päivä on uusi seikkailu ja mahdollisuus vaikka mihin upeaan tapahtumaan kunhan vaan ottaa asiat niinkuin ne kohdalle sattuu ja vaalii niitä. Hän näkee jokaisessa pilvessä sen kultareunan ja valaa usein uskoa minuunkin omalla esimerkillään. Siksi me ollaankin niin hyvä pari, en tosiaankaan kestäisi olla itsenilaisen murehtijan kanssa. Hulluksi siinä tulisi...

Joten koittakaa kestää minua, yritän kyllä kaikkeni saadakseni itseni rentoutumaan ja rauhoittumaan. Kirjoittaminen on vaan ollut itselleni aina keino purkaa ajatuksia joita en edes aina itse ole tajunnut itselläni olevan kunnes näen ne kirjoitettuna.